14-vuotiaana olin aarimmaisen vakuuttunut, etta lasten hankkiminen on seka typeraa etta vaarin maapalloamme kohtaan.

17-vuotiaana olisin mennyt sterilisaatioon, jos se olisi ollut mahdollista.

20-vuotiaana mietin, etta joskus 35-vuotiaana voisi adoptoida.

25-vuotiaana olen kolmen biolapsen aiti Walesin Cardiffissa (joka on ehka maailman paskin paikka asua, Etela-Pohjanmaan jalkeen).

Jossain kohden ajatus sitten joko katkesi tai vaihtoi suuntaa.

Mies on lahdossa kahden viikon tyomatkalle Chileen. Lapset auttavat isaansa pakkaamisessa. Mina yritan olla ajattelematta, etta olen ihan yksin noiden kanssa seuraavat 14 paivaa ja yota. Nyt lataudun kuulokkeet paassa. Mastodon tykittaa ihanan kovaa suoraan tajuntaan.

Kellokin on vasta yksi. Tama paiva tuntuu olleen kaynnissa jo kaksi ikuisuutta. Pian lahden kauppaan. Pakko yrittaa hamstrata niin, etta miehen poissaollessa ei tarvisi kayda muuta kuin maitoa hakemassa kulmakaupasta.