On ollut vaikea ajatella yhtaan mitaan muuta kuin perjantain suru-uutista. Toivon niin kovasti, etta pystyisin jotenkin auttamaan, tai tekemaan heidan olonsa paremmaksi. Kavin eilen kaverini luona. Vein kaksi vanhinta naapuriin ja otin vauvan mukaan. Ei siina kummallakaan ollut mitaan sanottavaa. Itkettiin, itkettiin ja itkettiin.

Meilla kotona vaihdetaan vaippoja, tehdaan ruokaa ja leikitaan takapihalla. Arki tuntuu lohdulliselta. Lapsia on tullut halattua ja suukoteltua tavallista enemman. Aika surullista, etta jotain jarkyttavaa pitaa tapahtua, etta heraa tajuamaan olemaan kiitollinen laheistensa lasnaolosta.

Kesa tekee tosissaan tuloaan. Keskiviikosta eteenpain on luvattu kahdenkymmenen plussa-asteen menevan paivisin rikki. Aika hurjaa, eletaan kuitenkin vasta huhtikuun alkupuolta. Emil on huomannut, etta kaikki action tapahtuu ulkona. Jos ollaan sisalla, jannu seisoo ulko-oven takana ja hokee "outside, outside". Siella se on, iso ulkomaailma, sinne on paastava.